Kunnes me näimme


Yhdeksäntoista ja kahdeksantoista,
vapaussota,
sanottiin meille, jälkeen tulleille
ja kerrotiiin kuinka punaiset punakapinaan nousivat,
isänmaan petturit.
 

Ja kerrotiiin meille, jälkeen tulleille
kuinkä jääkärit, valkoinen kaarti ja Mannerheim
isänmaan, Suomen pelasti.
Pesi valkeanpuhtaaksi sankariverellä,
isänmaaksi meille.
Samoin korskuvin torppaarin, työläisen punaväriä vihaamaan opetti
isoinen ääni jo laumassa lasten.
 

Me kasvoimme laulaen laulumme siniristilipusta hulmuavasta,
sille valan vannoimme
ja tahdoimme vainolaisen hurmehella peittää maata isänmaan.
 

Kunnes me näimme.
 

Kunnes laajeni maailma,
sanan kantoi korvaan kuulevaan,
näön antoi silmään nuoruuden lahjomattoman
ja jo väistyi, haalistui, haihtui
voima vihan, harha hurmeen
edessä tiedon avaran, laajan ja viisamman.
 

Läpi valkean luokkasumun me näimme
torpparin, työläisen punavärin uljaan uuteena,
värinä väkevän ihmisyyden.
Tarut entiset kääpiönkäppyräiset vääntyen väistyi,
takaa vljesvihan ja riiston me näimme totuuden jaloilleen nousevan
haudasta aukeavasta.
 

Me näimme poltinmerkit lyötyinä teihin, joiden ei osana ollut
isänmaassa tässä
kuin puute ja köyhyys ja pienuus
edessä luokkavallan mahdin.
 

Ja me kysyimme - miksi?
 

Ja me tahdoimme tietää mikä oikeus vain toisilla on
isänmaaksi omistaa tämä maa, yhteinen meille.
 

Ja me tiesimme silloin,
on oikeus jokaisen isänmaata elää ihmisten kaikkien maailmassa.
Ei rajoja railoina viilletä ihmisiin vähäisiin,
tämä maa, tämä maailma yhteinen on.
Ei riistoon, sortoon, kuolemaan
ihmistä heikointa haudata saa väkivallalla vahvemman,
sen vannoa tahdomme, jos valoja vannoa pitää.
 

Vaan ilmankin niitä on velkamme mennellle
ja velkamme ajalle tulevalle
työ arkinen lipuitta lauluitta
edestä ihmisen tasa-arvon
edestä ihmisen joka-ainoan
joka-ainoan synnyinmaassa ja maailmassa.
 

Runo esitetty Lahdessa 27.5 - 28.5.1978 Punavankien muistomerkin paljastamisen juhlatilaisuuksisa ja julkaistu Tiedonantajassa 30.5.1978.