Tähän kokoamani aineiston huono puoli on, että se esittää elämästä yhden pienen sirusen, mutta voi antaa ymmärtää että tässä olikin kaikki. Se voi kahlita muita muistoja ja mielikuvitusta rajaamalla todellisuuden yhden aineiston ja näkökulman mukaiseksi. Tämä ei ole tietenkään tarkoitus, vaan muistiinpanot on tarkoitettu lapsilleni ja itsellenikin opiksi ja jatkoselvittelyjen lähtökohdaksi. Varsinkin vanhimpien aikojen tiedoissa voi olla myös virheitä.
Laura Rontu, 18.3.2000
Laura Rontu, 18.1.2016, pari pikkukorjausta
Äitini mummo, Katariina Harsia, o.s. Koljonen, oli syntyjään
Pälkjärven Koljosia. Nämä olivat ylpeitä, kiivaita,
tummia kuin mustalaiset. Talo oli suuri ja varakas ja hevosia oli paljon.
Katariina Harsian isä kuului olleen hurjaluontoinen isäntä,
joka sai surmansa onnettomuudessa pillastuneen hevosen kanssa. Perheessä oli
... lasta, Katariinan lisäksi ainakin Vilhelmiina Tuhkanen (jonka lapsia oli
mm. taiteilija Aukusti Tuhka).
Katariina Koljonen kihlautui tulevan miehensä Juho Harsian kanssa, tosin kihlaus oli purkautua kun sulhanen pyrki pussaamaan tai muuten lähentelemään jo ennen hääpäivää. Juholle ja Katariinalle syntyi neljä lasta, joista yksi kuoli pienenä kun sai apteekista väärät lääkkeet. Lapsia olivat Emilia Aurora (s. 1888),Anna Maria (s. 1890), Aleksander (s. 1892, kuoli kahden kuukauden ikäisenä) ja Albert Aleksander (s. 1893, k. 1930-luvulla?). Juho Harsia kuoli nuorena ja Katariina ja leskeksi neljän lapsensa kanssa. Harsiat asuivat Pietarissa, jossa ainakin Anni on syntynyt. Juho (Johan Michelsson) Harsia syntyi Valkjärvellä vuonna 1860 ja kuoli Pietarissa vuonna 1893. Ammatiltaan Juho oli nuohoojamestari. Juhon hautajaisissa hänen vanhempansa kertoivat, että Juhon suku on tullut Armeniasta ja pyysivät Katariinaa muistamaan suvun alkuperäisen nimen, joka ei ollut Harsia. Vuosien varrella nimi unohtui, mutta isäni Helge Rontu päätyi asiaa myöhemmin selvittäessään siihen, että armenialainen sukunimi olisi ollut Harishijan. Toisaalta tämä sukunimi liittyy gruusialaiseen etunimeen Hariton, joka olisi epätodennäköistä. On olemassa vanha armenialainen sukunimi Gharsua (tämä voi olla epätarkka muoto), joka saattaisi liittyä asiaan. Tietoja Valkjärven Harsioista on löytynyt 1700-luvulta asti, joten armenialaiset sukujuuret ovat sitä vanhempia.
Juhon kuoleman jälkeen Katariina Harsia piti Pietarissa vuokralaisia/ täyshoitolaisia (?). Myöhemmin hän päätyi pääemännäksi tuolloin Pietarissa tsaarin hovin neuvonantajana olleen ranskalaisen ... taloon. Hän järjesteli keittiön asioita ja teki itse hienommat ruoat. Katariina Harsian perhe asui Pietarissa Bolshaja Konjushnaja-kadulla. Katariina itse oppi kyökkivenäjää, mutta lapset kävivät Pietarissa koulua, oppivat venäjää, muita kieliä ja kulttuuria. Lapset olivat isäntäperheen lemmikkejä. Tuolta ajalta perheeseemme lienee periytynyt tapoja, ainakin sänkyjen petaaminen ranskalaiseen tyyliin taittamalla peitot patjan alle ja avaamalla peitto ja ylälakana kolmioksi nukkujan sujahtaa sisään.
Katariina-mummo oli äitini elämässä tärkeä ihminen. Hän asui Anni-tyttärensä perheessä, hoiti sen taloutta ja vietti paljon aikaa lasten kanssa. Hänellä oli sananlaskuja joka tilanteeseen. "Laiska kerran katkasihe, viiesti viriä käypi" (kun yritettiin kahmia syli täyteen tavaraa ja kantaa kerralla perille). "Tuoll on aina vähä ja paha" (ihmisistä, jotka aina valittivat). Mummo oli ylpeä ja rohkea, ei olisi kumartanut vaikka olisi Kiinan keisari tullut käskemään. Hän oli ankara ja vaativa lapsia kohtaan, mistä hän taisi viimeisinä vuosinaan olla huolestunut. Epäoikeudenmukaisuus oli se, että mummo piti kolmesta tytöstä vanhimmasta ja nuorimmasta enemmän kuin keskimmäisestä, kun vuoden 1919 vaikeissa oloissa syntynyt Raili "ei antanut äitinsä nukkua, vaan huusi kaiket yöt".
Katariina kuoli Helsingissä vuonna 1944.
Kihlajaiskuva noin vuodelta 1885
Katariina Harsia ehkä 60-vuotispäivänä 1922
Katariina ja Miina-täti Kanervalla 1932
Katariina Elga ja Sige Hanwegin kanssa Kanervalla 1932
Katariina Harsia Iltalassa vuonna 1941
Kilpeläisen pojat ja äiti kuvassa.
Isoäitini Anni Maria Kilpeläinen, os. Harsia palasi äitinsä
ja sisarusten kanssa Suomeen seitsemäntoistavuotiaana. Pietarin loistoon
tottunut tyttönen purskahti itkuun nähdessään harmaan
Viipurin, johon nyt tultiin asumaan. Anni Kilpeläinen oli sivistynyt
ja kouluja käynyt tyttö, joka osasi venäjää ja
ranskaa, rakasti Pushkinia ja Tolstoita. Koulun jälkeen hän
työskenteli toimistoalalla. Viipurin vuosinaan hän oli mukana
kunnallispolitiikassa ja muussa Edistyspuoleen naistoiminnassa. Anni Kilpeläinen
oli eloisa, iloinen ja tarmokas ihminen, joka kutsui mielellään
ihmisiä kylään ja kävi vieraissa.
Isoisäni Johannes Kilpeläinen on syntynyt köyhään perheeseen Tikanniemessä (Sorsavesi-Osmajärvi Joroisten suunnassa) vuonna 1881. Perheen isä oli kyläsuutari, ja perheessä oli viisi poikaa. Kun isä kuoli (hänet löydettiin keväthangilta paleltuneena, viinalla oli osuutta asiaan), perhe joutui lähtemään - hevosella, pojat isän arkulla istuen - kotitalostaan kunnalliskotiin. Sillä tai muulla matkalla korpitaipaleella sudet ulvoivat reen perässä, piti ehtiä pakoon ja hevoset tulivat levottomiksi.
Ahkera ja teräväpäinen Hannes pääsi osuuskauppaan apulaiseksi. Myöhemmin Hannes päätyi Viipuriin, jossa hän kihlautui ja meni naimisiin Anni Harsian kanssa. Annille ja Hannekselle syntyi kolme lasta: Anja, 1918, Raili, 1919 ja Sirkku, 1923. Hannes olisi toivonut myös poikaa - kerrotaan, että hän sanoi kätilön tuotua tiedon Raili-tytön syntymästä: "Johan meillä on tyttö ...". Silti hän rakasti jokaista tyttöään kovasti.
Viipurin vuosina Hanneksella oli oma agentuuriliike "Firma Joh.Kilpeläinen", joka toi maahan pääasiassa kahvia. Liike toimi samassa huoneistossa kuin perheen asunto. Liike jatkoi toimintaa sodan aikana Helsingissä, varmaan aika tavalla hiljaisempana.
Hannes oli itse opiskellut ja oppinut työssään tarvitsemansa tiedot. Hän oli ankara ja vaativainen varsinkin itseään kohtaan. Hänellä oli lukuisia sääntöjä itseään varten. Kiivasluontoisella miehellä oli myös tämä elämänohje: "Älä anna auringon laskea vihasi ylle" eli riidat piti sopi ennen iltaa. Nuorena Hanneksen elämässä tapahtui onnettomuus, joka vaikutti hänen elämänasenteisiinsa myöhemmin: harjoitellessaan ammuntaa ystävänsä kanssa hän laukaisi lataamattomaksi luulleensa aseen. Vahingonlaukaus surmasi toverin. Pastori muistutti tästä Annille, kun nuoret olivat menossa naimisiin. Hannes suuttui tavattomasti, jos joku lapsista osoitteli ihmisiä jousi- tai muulla leikkiaseella.
Hannes kuoli aivoverenvuotoon Helsingissä vuonna 1943. Anni eli vuoteen 1958,
jolloin hän kuoli Helsingissä munuaissairauteen.
Lähettämätön pääsiäiskortti Pietarin-ajoilta
Äidin sylissä Anja vuonna 1919
Hannes toimistossa 1920-luvulla
Kilpeläisten perhe keväällä 1923
Hannes ja Otto Kilpeläinen Viipurissa
Hannes ja Anni + Toikan täti kesällä 1935
Hannes Kilpeläisen allekirjoitus vuodelta 1939.
Sirkku ja Anni Raumalla vuonna 1944
Anni Kilpeläinen Anja ja Jaakko Jyskeen mökillä 1953, mukana kuvassa Anneli Jyske
Anni Kilpeläisen henkilökortti vuodelta 1955
Anni Kilpeläisen nekrologi lehdessä
Kilpeläisten perhe asui kahdessa paikassa: suuressa asunnossa Rautatiekadulla ja myöhemmin, 1930-luvun talouspulan jälkeen (1936-1939) Edenissä. Elämä oli alkuun vaurasta: iso huoneisto, paljon palvelijoita - lastenhoitaja, pyykkäri, keittäjä ... Ompelija kiersi talosta taloon ja pysähtyi aina pariksi viikoksi tekemään ja korjaamaan vaatteita. Taloudenpidosta vastasi mummo Katariina Harsia. Kotona kävi paljon vieraita, nimipäiväkutsuja vietettiin ja lasten syntymäpäiviä. Lastenhoitajana oli Olga Brummer, joka vielä 1970-luvulla eli Haminassa, piti lapsiin yhteyttä ja mm. kirjoitti Sirkulle kortin. Äitini muisti, miten Olga luki lapsille "Huippuhännän seikkailuja."
Kesät viettiin Kanervalla Karjalan kannaksella, Terijoen ja Siestarjoen rantaradan varrella Kellomäellä, jossa perheellä oli huvila (kuva noin vuodelta 1926). Huvila tuhoutui sotavuosina. Sirkku kertoi valtavan laajasta uimarannasta ja jäätelökauppiaasta, hylätyistä huviloista, omista kaneista ja niiden roikuttamisesta korvista junamatkustajien ihmeteltäväksi, kanervankukista syntymäpäivänä.
Joissakin huviloissa asui Lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomen puolelle jääneitä ihmisiä, mm. muuan rutiköyhä mummo vuohineen ja taiteilija Ilja Repin perheineen. Repinin tyttäret kiersivät vaikeina aikoina taloissa ja myivät taitelijan omia tai tämän omistamia muiden taitelijoiden töitä. Heiltä sukuumme on päätynyt myös pieni Shiskinin taulu. Monet huvilat olivat tyhjillään, ja lapset kiipeilivät niissä. Sirkun mielestä oli Helsinkiin tultua omituista, kun koulu- ja opiskelutoverit eivät pitäneet hylättyjä huviloita itsestäänselvänä asiana.
Sirkku kävi Viipurin kansakoulua ja sitten Viipurin suomalaisesta yhteislyseota. Viimeinen luokkakuva ennen talvisotaa on otettu viidennellä luokalla keväällä 1939. Yläluokilla Sirkun suuri ihanne oli historian, suomen kielen ja filosofian opettaja Kalle Ville (Kaarle Viljo Niemi). Syksyllä 1934 otetussa kuvassa ovat Kalle Ville ja Sirkku. Viimeiset luokat käytiin talvisodan jälkeen Karjalaisessa yhteiskoulussa Helsingissä. Ylioppilaskokeet järjestettiin koulussa, ja oppilaat julistettiin ylioppilaiksi ilman varsinaisia ylioppiskirjoituksia. Ylioppilaskuvasta puuttuu Sirkku ja kaksi muuta luokkatoveria. Sirkun "ylioppilaskuva" on otettu 31.5.1942 sotilaskodissa Vuokkiniemellä.
Anja oli lähtenyt Helsinkiin kauppakorkeakouluun opiskelemaan jo
ennen sotaa. Muu perhe lähti Viipurista talvisodan alkaessa. Piti
lähteä, mutta Sirkku juoksi ystävänsä kanssa
kellariin syömään hilloa ... Tavaroita ei juuri tullut mukaan,
mahdollisesti jonkinlainen muuttokuorma huonekaluja ym. saatiin haetuksi myöhemmin.
Sirkun rippikuva vuodelta 1938
Kolme sisarta
Kilpeläiset ja Karenit Kanervan kesäkodin pihalla 5.7.1926
Kesäkodin rappusilla noin 1926 (oik. Katariina,Anja,Raili,Anni,Sirkku,täti)
Sirkku ja mummon jasminipensas
Rannalla 1924
Rantakuvia 1926-1927: Otto ja Hannes
Raili, Sirkku ja Anja Hannes, Sirkku ja Raili
Rajajoella 1928
Äidille lapsuuden vuodet olivat lämmintä ja valoisaa
aikaa, läheisiä suhteita perheessä ja ystävien kesken.
Äiti oli nuorin sisaruksista, mutta nähtävästi kova
järjestelemään seikkailuja ja muita kepposia. Hän kertoi
minulle ja viimeisinä vuosina Natalialle ja Helenalle "Sirkku pienenä-juttuja".
Tässä on Natalian ja Helenan muistiinpanoja niistä:
Pianotunti
Raili ja Anja olivat käyneet pianotunnilla. Lopuksi tuli Sirkun vuoro. Kun Sirkku meni
pianotunnille, siellä oli edelliseltä tunnilta jäänyt poika. Opettaja meni pianon ääreen
ja Sirkku hänen selkänsä taakse katsomaan poispäin pianosta. Opettaja pyysi Sirkkua sanomaan
kummalla puolella ovat matalat ja kummalla korkeat äänet. Sirkku ei pystynyt keskittymään,
koska poika irvisteli hänelle ja Sirkku keskittyi irvistelemään takaisin. Ensimmäisen pianotunnin
jälkeen Sirkku päätti, että ei mene sinne enää. Koulussa hän sai laulusta huonoja numeroita, kunnes
viisas musiikinopettaja pyysi laulajan kokeeseen viereensä pianon luokse ja pääsi siten selville
Sirkun musikaalisuudesta.
Äitienpäiväraha
Hannes Kilpeläinen oli antanut tytöille rahaa äitienpäivälahjaa varten. Ne piti kauniisti ojentaa
puutarhurille. Sirkku hyppeli kotona eteisessä, heitteli rahaa ja sanoi: "Minäpä lähden ostamaan
kolme kumipäistä kynää ja lakritsipussin." Ja meni ensin lyijykynäkauppaan ja sitten lakritsikauppaan.
Raili tuijotti nenä litteänä kaupan ikkunasta ja oli kauhuissaan. Lakritsia Sirkku tarjosi myös siskolleen,
joka otti. Raili kertoi itkien kotona isälle mitä Sirkku oli tehnyt äitienpäivärahoilla. Hannes oli
vihainen ja käski heti palauttamaan kynät - lakritsia ei voinut kun se oli jo syöty.
Sirkku palautti kynät kauppaan: "En minä saanutkaan niitä". Kukkaset ostettiin ja annettiin äidille.
Sirkku kertoi tästä seikkailusta vasta aikuisena Annille, joka sanoi ettei tiennyt tytön lyijykynähaaveista -
olisihan hän ne ostanut.
Kanit
Tytöillä oli Kanervalla kesällä kaksi kania. Yhtenä kesänä lapset laittoivat kanit leikkimökkiin ja
unohtivat ne sinne. Kun ne muistettiin, toinen oli kuollut ja toinen karkasi. Muuten kaneja käytettiin
siihen, että niitä roikutettiin korvista radanvarressa kun juna meni ohi. Matkustajat saivat katsoa tyttöjä
ja kaneja.
Nuket
Isän työtoveri tuli käymään ja toi Railille ja Sirkulle nuket sekä Anjalle hienon kissalelun. Sirkku ei
kauheasti tykännyt nukesta, Railille se kyllä kelpasi hyvin. Sirkku keksi, että heitetään nuket työhuoneeseen,
jossa isä ja vieras olivat, ja sanotaan että me ei tarvita sinun nukkejasi. Isä oli arvattavasti vihainen.
Puuterirasia
Sirkulla oli ystävä nimeltä Helena. Sirkku ja Helena ihmettelivät, että Anja hieroi nenäänsä aina
kotiin tullessaan. Selvisi, että hänellä oli puuteria. Sirkku ja Helena päättivät myös ostaa puuterirasian.
Se piilotettiin kaappin, jota ei yleensä käytetty. Yhtenä päivänä äiti sai päähänsä siivota sen kaapin ja
löysi sieltä puuterin. Hän kysyi Sirkulta oliko se hänen, ja vastaus oli "Kyllä".
Nukke ja ripset
Sirkulla oli hieno nukke, jolla oli pitkät ripset. Sirkku keksi leikata niitä vähän lyhyemmiksi. Sen jälkeen
hän leikkasi myös omat ripsensä, missä olisi tietysti voinut käydä huonostikin.
Talvisodan aikana 1939-1940 Sirkku oli viipurilaisena koululaisena
mukana Kannaksella. Tältä ajalta on sodan muistomitali Mannerheimiltä.
(Sota-ajan kunniamerkeistä ei ollut koskaan jälkeenpäin
puhetta, dokumentit löytyivät Sirkun kaapista hänen kuoltuaan,
mitalit itse on ilmeisesti hävitetty.) Vuosina 1941-1943 Sirkku oli
sotilaskotisisarena Virojoella ja Nuijamaalla (1941), Uhtuan suunnalla
ja Vuokkiniemessä (1942), Uhtuan suunnalla ja Eldanka-järvellä
(1943), Paateneella (1944). Sotilaskodit olivat aivan rintamalinjan tuntumassa,
muutaman sata metriä asemista. Vuonna 1942 Sirkku sai ensimmäisen
luokan vapaudenmitalin tästä työstä. Myöhemmin
Sirkun eläkkeeseen kuului rintamalisä. Sotilaskotiajoilta on
säilynyt musta vahakantinen vihko, jossa on sotilaiden
muistosanoja. Välirauhan jälkeen työ jatkui ase- ja
ammustarkastajana (?) Raumalla.
Sirkku lähti sotaan isänmaallisesta innosta. Kysymys ei ollut lottatyöstä - lottia, sinimustia ja muita fasisteja Sirkun liberaalis-porvarillisessa kodissa ei pidetty arvossa. Sotilaskotityö näyttää säilyneiden valokuvien mukaan herttaiselta kesälomailulta. Todellisuus oli varmaan aivan toista. Sirkku kertoi miten oppi erottamaan kranaatin äänestä oliko se menossa yli vai tulossa kohdalle. Moneen kertaan joutui juoksemaan kohdalle tulleita kranaatteja tai metsässä tavattuja vihollisiakin karkuun. Jossakin vaiheessa rintamalla tarkastuskierroksella ollut upseeri oli kauhistunut, kun sotilaskoti ja naiset oli viety aivan rintaman keskelle ja ilmeisesti määrännyt nämä siirrettäväksi taemmaksi.
Vangittuja ja kuolleita vihollisia kohdeltiin kurjasti. Sirkku närkästyi kun vangiksi saatu puna-armeijalainen iski hänelle silmää - myöhemmin oli tullut mieleen minkälaista rohkeutta ja elämänhalua silmänisku tuossa tilanteessa vangilta merkitsi. Vuonna 1975 äitiä haastateltiin Kemian ASS-osaston lehdessä, jossa hän kertoi sota-ajan vaikutuksista: "Sota ei niinkään voimakkaasti vaikuttanut maailmankuvani muuttumiseen, vaikka se mitä näin sodassa pani ajattelemaan. Kun omat kaatuneet oli korjattu pois niin "vihollisen" ruumiita potkittiin ja niiltä ryöstettiin kaikki vähänkin arvokas. Silloin en voinut olla ajattelematta, että "vihollisetkin" ovat ihmisiä ja heitä odotetaan kotiin jossain."
Sota-ajan kuvia:
Kesällä 1942 Vuokkiniemessä ja Uhtuan suunnalla
Kesällä 1943 Eldanka-järvellä ja Uhtuan suunnalla
Sirkku valmistui Helsingin yliopistosta 15.5.1952 pääaineena orgaaninen kemia, sivuaineina geologia ja mineralogia sekä fysiikka. Myöhemmin hän täydensi tutkintoa kasvatustieteen approbaturilla. Nimikirjanote luettelee työpaikkoja vuosilta 1944-1973. Tärkeimpiä olivat assistentin toimet Helsingin yliopiston fysiologian ja kemian perusopetuksen laitoksilla sekä pitkäaikainen työ Maitotaloustuotteiden tarkastuslaitoksessa.
Helsingin yliopiston fysiologian laitoksella Sirkku oli Kaarlo Hartialan assistenttina. Tältä ajalta on peräisin Sirkun ainoa tieteellinen julkaisu. Yhteistyöstä mainitaan Hartialan kirjassa Polkuni tieteen turuilla, 1979, s. 161:
"Tieteellisessä kirjallisuudessa
menetelmiä koskevat kuvaukset eivät aina ole niin tarkkoja, että
niitä voisi kuvausten perusteella suoraan soveltaa. Joskus se on tarkoituksellistakin.
Usein myös edellytetään, että tutkija on alkuperäisessä
menetelmän kehittämispaikassa jo perehtynyt niihin. Ellei tällaista
mahdollisuutta ole, on julkaisujen seuraamisessa "edettävä" alkulähteelle,
jossa menetelmä on ensi kertaa esitetty. Viimeisin julkaisu sisältää
usein vain muutokset, ei koko prosessia.
Tarvitsin ja sain palkatuksi näihin tutkimukseen orgaanisen kemian
asiantuntijan, maisteri Sirkku Rontun. Suurelta osalta hänen ansiotaan
on, että saimme matkan varrella ilmenneet ongelmamutkat oikaistuksi.
Kyseessä oli reagenssina käytetyn lähdeaineen epäpuhtaus
- olimme luottaneet liiaksi kansainvälisesti nimekkääseen
reagenssin tuottajafirmaan. Mutta mikä oli pääongelmana?
Kirjatiedot kertoivat vain, että maksa ja munuaiset pystyivät
käsittelemään vieraita aineita. Nyt oli tarpeen katsoa pitikö
tämä paikkansa. Seuraavat vaiheet olivat jännittäviä
ja odottamattomia. ... "
Assistenttina ja yliassistenttina Sirkun tehtäviin kuului kemian perusopetuksen
harjoitusten ja laboratoritöiden ohjaus. Oppilaina oli lääketieteen ja maatalous-metsätietellisen
tiedekunnan opiskelijoita. Sirkku on kirjoittanut yliopistoaikojen muistikuvia mm.
A.I. Virtasesta ja Martti af Hällströmistä Kemisti-lehdessä vuosina 1986-1988 pitämällään
palstalla "Sakkaa ja suodosta".
G.W.Bergin näyttelyssä Porthaniassa 1950
Maitotaloustuotteiden tarkastuslaitoksella Sirkkun hoiti kemian laboratoriota, jossa
tehtiin voin, maidon, juustojen ym. kemialliset analyysit. Tarkoitusta varten hankittiin
myös kaasukromatografi, jonka käyttö kuului Sirkun tehtäviin. Sirkku osallistui myös
tarkastusmatkoihin Valion, Raision ym. tuotantolaitoksiin. Tarkastajana Sirkku oli lahjomaton
ja vaati määräysten noudattamista, myös silloin kun tarkastuslaitoksen johto olisi ollut
myöntyväisempi. Tuottajien joululahjoiksi ym. lähetettämät juustokorit hän palautti takaisin lähettäjälle.
Sirkku piti huolta työsuojeluasioista ja laboranttien ym. työtekijöiden oloista laboratoriossa.
Täältä
Sirkku jäi sairaseläkkeelle vuoden 1976 syksyllä, monen
edeltäneen sairasloman jälkeen.
Maitotaloustuotteiden tarkastuslaitoksen ajoilta on säilynyt aika paljon valokuvia:
Nastolassa 1972, kuvassa mukana Anja Blomqvist ja Leila Yrjäkkä.
Allekirjoituksia rauhanvetoomukseen (noin 1980)
Ristiinassa 1953, kuvassa Kalervo Koivumaa ja auto
Kemistiretkellä Tallinnassa 1967
Helsingissä 1950-luvulla, kuvassa mukana Irja Rautiainen
Äiti ja lohi Rantasalmella 1977
Meidän äiti
Äitini nimi on Sirkku. Hänellä
on vihreät silmät vaalea tukka ja on virassa maitotaloustuotteiden
tarkastuslaitoksella koko päivän. Minun äitini on kemisti.
Minun äiti on kiltti. Menemme joskus iltakävelylle. Äitini
on lyhytkokoinen. Äitini on nuori. Hän herää aamulla
aikaisin. Meidän äiti kävi Joensuussa virkamatkalla ja toi
minulle hosut. Meidän äiti sammutti tulipalon töissä.
Äitini on rohkea. Äitini ei välitä kalastuksesta.
Äiti on minulle esikuva rohkeutensa, periaatteellisuutensa, sitkeytensä, luovuutensa ja
asiantuntemuksensa takia. Hän eli hyvän elämän, joka oli täynnä vaaroja ja seikkailuja, vaikeuksia
ja niiden voittamista. Se oli täyttä elämää, jossa ei ollut tyhjiä tai tarpeettomia hetkiä. Sirkku
oli aina matkalla eteenpäin kohti taisteluja, mieli täynnä uusia ideoita, mielikuvitusta
ja satiirista huumoria. Niiden avulla hän selvisi myös arjen vaikeuksista.
Elämänsä viimeiset kaksitoista vuotta Sirkku ehti olla Natalian ja Helenan mummo. Mummosta ja
Nataliasta vauvana on paljon kuvia, koska Sirkku hoiti Nataliaa paljon ja minä valokuvasin
ahkerasti.
Kolme sukupolvea Sirkun päivänä 1993
Sirkku Natalian ensimmäisen kouluvuoden lopussa. Kuvassa mukana
opettajat Kristiina Paakkunainen ja Sirkku Sagath Lydia-tyttärineen.
Sirkku kuoli kotonaan Helsingissä 22. helmikuuta 2000. Kuolintodistukseen kirjattiin
todennäköiseksi kuolinsyyksi aivoperäinen kohtaus.
Bernhardin ja Ingridin kihlajaiskuva
